Kuka tarvitsee seikkailukasvatusta?

Itsellänihän ei lasta ole eli asiasta en oikeasti tiedä yhtään mitään. Kasvatusta ja vaihtoehtoisia opetusmenetelmiä viime syksystä lähtien opiskelleena, on kuitenkin herännyt monia ajatuksia aiheeseen liittyen. Kuulisinkin mielelläni lukijoiden, niin lapsellisten kuin lapsettomienkin ajatuksia aiheesta. Tekstissä käytän termiä seikkailukasvatus, mikä tässä tilanteessa tarkoittaa kaikkea luokkahuoneen ja kodin ulkopuolella tapahtuvaa oppimiseen ja henkilökohtaiseen kasvuun tähtäävää toimintaa. 

Kuka tarvitsee seikkailukasvatusta? – kannanotto lasten kasvatukseen

Presidentti  Niinistön aikana on paljon puhuttu lasten lisääntyneestä syrjäytymisestä sekä lisääntyneistä mielenterveysongelmista. Tämä on johtanut keskusteluihin ongelmien ennaltaehkäisemiseksi sekä miten lasten toimiin voitaisiin puuttua parantavasti. Tällä kirjoituksella haluan herättää ajatuksen ongelman ytimestä: onko ongelma lapsessa itsessään vai hänen kasvattajassaan, useimmiten vanhemmissa?

Lapset on tehty leikkimään. Luonnon tarjoama pelikenttä on monimuotoinen: on kiviä millä hyppiä, kallioita mille kiivetä, puroja joiden yli hyppiä ja ääniä joita ihmetellä. Luonnon luoma vapauden ja luovuuden tunne on ensiarvoisen tärkeää lapsen kasvun tukena. Luonto antaa lapselle mahdollisuuden päästää sisäinen tutkimusmatkailijansa valloilleen, jolla on tutkitusti kauaskantoiset vaikutukset lapsen kehityksessä. (Beard & Wilson, 2002.)

Seikkailukasvatuksella tarkoitetaan toimintoja, joilla tavoitellaan lapsen tai nuoren niin psyykkistä, fyysistä kuin sosiaalista kasvua tasapainoiseksi aikuiseksi. Seikkailukasvatuksen työkaluina käytetään usein hyväksi luonnon omia mahdollisuuksia kokea ja oppia uutta sekä toteuttaa omaa mielikuvitustaan. Retkeily, melonta, kiipeily sekä erilaiset ryhmähaasteet ovat yleisesti seikkailukasvatuksessa käytettyjä työkaluja. Yksinkertaisimmillaan seikkailukasvatustilanne voidaan kuitenkin järjestää viemällä ryhmä nuoria luontoon viettämään aikaa ja oppimaan uusia taitoja.

Kokemus

Menneen kesän aikana seurasin, kuinka kaksi noin 8-vuotiasta lasta leikkivät toistuvasti kerrostaloalueen sisäpihalla. Sisäpiha, joka toimii myös asukkaiden vilkkaasti liikennöitynä parkkipaikkana, sisältää parkkialueen lisäksi roskakatoksen sekä tuuletustelineen. Kaiken vaarallisuutensa lisäksi tämä urbaani ”leikkikenttä” tarjoaa valitettavan ohuet mahdollisuudet luonnon kokemiseen sekä luonnollisten aktiviteettien syntymiseen ja sitä kautta lapsen kokonaisvaltaiseen kasvuun.

Leikkejä seuratessani sisälläni on herännyt erilaisia tuntemuksia ja kysymyksiä. Ahdistusta siitä, että lapset likaavat parkkipaikan. Pelko siitä, että onko tämä lasten kokema todellisuus luonnosta. Miksi lapset leikkivät kerrostalon parkkipaikalla? Kuka on velvoitettu siivoamaan leikkikaluina käytetyt, pihalle ja autojen katoille levitetyt, pahvilaatikot sekä muut jätteet? Mikä merkitys lapsille on sanoilla ’luonto’ tai ’metsä’?

Aluksi katselin lapsia paheksuvasti. Eikö lapsilla ole muuta tekemistä kuin heitellä pahveja ympäri sisäpihaa ja poistua paikalta siivoamatta jälkiään, ajattelin mielessäni. Ajan kuluessa ja asiaa miettiessäni, olen ymmärtänyt karun todellisuuden: pahvilaatikot todella olivat ainoa sisäpihan tarjoama aktiviteetti heti kun kuivaustelineen renkuttamiseen oli kyllästytty. Voinko siis syyttää lasta luonnollisen leikkimiseen johtavan vaiston seuraamisesta?

Kasvatusta lapsille ja vanhemmille?

Päävastuu lasten kasvatuksessa on tietenkin vanhemmilla. Mutta miten vanhemmat voivat omalla toiminnallaan joko tuhota tai edistää lapsen kokonaisvaltaista kasvua? Lapsi tarvitsee kehittyäkseen luonnollisen ympäristön seikkailla, tutkia, liikkua, yrittää, erehtyä ja oppia. Parhaimmillaan vanhemmat vievät lapsensa retkelle, jossa on vapaus kulkea ympäristöä tutkien ja elää hetkestä nauttien. Tähän jos saadaan yhdistettyä sosiaalisen kanssakäynnin, on tuloksena psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti terve nuori. Mikä olisi sen parempaa niin lapselle itselleen kuin suomalaiselle yhteiskunnalle?

Pahimmillaan vanhemmat kuitenkin rajoittavat (useimmiten tiedostamattaan) lapsen kasvua ja kehittymistä. Usein vedotaan kiireeseen, joskus taas ulkona sataa eikä ulos voi mennä. Esittämässäni esimerkissä en voi syyttää lapsia seurauksista vaan minun on pakko kohdistaa katseeni kasvattajiin. Jos lapsilla olisi mahdollisuus purkaa rajaton energiansa luonnollisten aktiviteettien parissa, tällaista teennäistä leikkiä tuskin tapahtuisi eikä muiden asukkaiden tarvitsisi siivota pahvilaatikoita autojensa katoilta.

On siis aika kohdistaa katseet lasten hyvinvoinnin lisäksi myös aikuisten ihmisten kykyyn toimia kasvattajana.

Hyvät vanhemmat, opettajat, tarhan tädit ja sedät sekä muut kasvattajat: haastan teidät kaikki tasavertaisesti antamaan lapselle mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä tasapainoiseksi, hyväkuntoiseksi nuoreksi. Tähän pystytte viemällä lapsen ulos, luontoon, ja kehottamalla kokeilemaan uutta ja ihmeellistä. Synnyttäkää sosiaalisia suhteita ja pitäkää myös huoli lapsen kokonaisvaltaisesta turvallisuudesta. Antakaa  mahdollisuus erehtyä, sillä silloin kun lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, on uuden oppiminen taattua. 

Beard, C. M., & Wilson, J. P. (2002). The power of experiential learning: a handbook for trainers and educators.  London: Kogan Page Ltd.

Lisätietoa seikkailukasvatuksesta: www.outwardbound.fi