Opetussuunnitelma 2016?

Aika taas laittaa myssy päähän ja pohtia paljon ylistetyn suomalaisen opetussuunnitelman tulevaisuutta sekä sen vaikutuksia yhteisömme kehitykseen. Kuten sivistyneimmät tietää, opetusministeriössä on parhaillaan työn alla uusi opetussuunnitelma esiopetukseen, peruskouluihin sekä lukioon, jonka on tarkoitus astua käytäntöön vuonna 2016. Kuluvan vuoden huhtikuussa saammekin jo ensimmäiset maistiaiset tulevasta, kun opetusministeriön työryhmä avaa ehdotuksensa yleiseen tarkasteluun ja kommentointiin. Tässä tekstissä pureudutaan uuden OPS:n kehityksen luihin ja ytimiin ja tarkastellaan niin tulevaisuuden mahdollisuuksia kuin haasteitakin.

Tänä päivänä kansaamme kuohuttaa yhä enenevissä määrin kasvava teknologian kehitys ja miten saamme mahdollisimman paljon irti iPadeistä ja älypuhelimista. Nyt tämä kehitys on siirtymässä mitä todennäköisimmin pysyvästi myös koulumaailmaan, jossa jos ennakkopuheista voidaan jotain päätellä, tullaan tukeutumaan entistä enemmän teknisiin vempaimiin. Onpa Elinkeinoelämän Keskusliiton koulutusasiantuntija Satu Ågren todennut, että 

”…tietotekniikan monipuolinen hyödyntäminen oppimisessa ja opetuksessa vahvistaa oppilaiden luovuutta, valmiutta yhdessä tekemiseen, kriittistä ajattelua ja kansainvälisyyttä.” (22.10.2013) 

Olettamustani tietotekniikan hyödyntämisestä ei ainakaan vähennä opetusministerin syksyllä tekemä vierailu tutustumaan mm. Shanghain (Kiina) sekä Etelä-Korean koulutusjärjestelmiin. Molemmat kun niittivät huomattavaa menestystä viimeisimmissä PISA –testeissä Suomen niellessä tappion karvasta kalkkia. Kaiken muun hyvän lisäksi väläytti ministeri Stubb ajatuksen koodauksen perusteiden tuomisesta valinnaisten kurssien listalle. O-ou.

Kysymys kuuluu: miksi ei?

Samaan aikaan, kun Suomen päättäjät hypettävät tekniikan hyödyntämistä koulutuksen tukena, lastenpsykologit harovat hiuksiaan yhdessä opettajien ja lastentarhanopettajien kanssa, sillä lasten ja nuorten psyykkiset ongelmat ovat lisääntyneet huimasti viime vuosien aikana. Yhtenä osaselityksenä lisääntyneeseen häiriökäytökseen yhä nuoremmilla on esitetty dramaattisesti lisääntynyttä ajankäyttöä ruudun äärellä, joko pelejä pelaten tai passiivisena tuijottajana. Tämä vapaa-ajan viihdyke on suoraan verrannollinen lasten vähentyneeseen ulkona vietettyyn aikaan, jossa aina aiemmin on purettu ylimääräinen energia vapaan leikin parissa. Nyt tämä lapsiin luonnollisesti sitoutunut loputon energia siis purkautuu yhä useammin ennalta-arvaamattomissa tilanteissa aggressionpurkauksina muita ihmisiä kohtaan. Haluankin kysyä: olenko ainoa, jonka päässä on selkeä vastakkainasettelu poliitikkojen halutessa lisätä ruutuaikaa myös koulussa, samalla kun asiantuntijat toteavat teknologian olevan yhteiskuntaamme hallitseva ongelma?

Opetusministeri Krista Kiuru kävi siis syksyllä hakemassa vinkkiä Aasian metropolien koulutusjärjestelmistä. Mitä ilmeisimmin maat oli valittu PISA –testin tulosten perusteella, mikä ei sinänsä ole väärin jos oppilaiden taitoa vastata kysymyksiin pidetään koulutuksen itseisarvona. Itse asiassa alunperinhän koulu on kehitetty vuosikymmenten saatossa (1940-luvulta eteenpäin) mahdollistamaan myös tulevaisuudessa valtion hyvät talousnäkymät. Tässä kohtaa nostaisin kuitenkin esille omasta mielestäni tärkeän huomion koulun tavoitteista, enkä puutu humpuuki-testeihin sen enempää. Joka tapauksessa, nykypäivän koulun tavoitteena voisi mielestäni pitää lapsen ja nuoren kasvun tukemista tasapainoiseksi aikuiseksi.

Toisen huomion haluaisin tehdä koulutusjärjestelmien mallimaiden valinnasta. Kiina ja Etelä-Korea ovat varmasti loistavia valtioita omalla alallaan. Joskin ko. valtioiden asukit elävät ”hieman” erilaista elämää kuin me synkkään ja pimeään talveen tottuneet suomalaiset. Nyt odotankin innolla (ja pelolla) miten vierailut tulevat näkymään uudessa OPS -ehdotuksessa ja miten täysin erilaisesta kulttuurista saatu tieto on sopeutettu omaan kulttuuriimme. Ehdottaisin kuitenkin vielä yhtä tutustumista edes hieman läheisempään kulttuuriin, sillä rehellisesti sanottuna voisimme oppia paljon niinkin läheltä kuin Norjasta.

Epäilemättä teknologia on tullut yhteiskuntaamme jäädäkseen. Teknologiaa hyödyntämällä voidaan varmasti tuoda myös lisää monipuolisuutta ja hyviä menetelmiä koulujen arkeen, mutta on pidettäköön huoli myös jokaisen mielen tasapainosta. Siksi toivon ja uskon syvästi päättäjien huomioivan myös sosiaalisen ja kasvatuksellisen merkityksen kouluyhteisön rakentamisessa. Eikä anneta myöskään kalliin teknologian eriarvoistaa pieniä kyläkouluja suurista koulukeskittymistä, vaan taataan yhä tulevaisuudessa jokaiselle oppijalle yhtäläiset edellytykset maailmassa selviämiseen.    

Kuka tarvitsee seikkailukasvatusta?

Itsellänihän ei lasta ole eli asiasta en oikeasti tiedä yhtään mitään. Kasvatusta ja vaihtoehtoisia opetusmenetelmiä viime syksystä lähtien opiskelleena, on kuitenkin herännyt monia ajatuksia aiheeseen liittyen. Kuulisinkin mielelläni lukijoiden, niin lapsellisten kuin lapsettomienkin ajatuksia aiheesta. Tekstissä käytän termiä seikkailukasvatus, mikä tässä tilanteessa tarkoittaa kaikkea luokkahuoneen ja kodin ulkopuolella tapahtuvaa oppimiseen ja henkilökohtaiseen kasvuun tähtäävää toimintaa. 

Kuka tarvitsee seikkailukasvatusta? – kannanotto lasten kasvatukseen

Presidentti  Niinistön aikana on paljon puhuttu lasten lisääntyneestä syrjäytymisestä sekä lisääntyneistä mielenterveysongelmista. Tämä on johtanut keskusteluihin ongelmien ennaltaehkäisemiseksi sekä miten lasten toimiin voitaisiin puuttua parantavasti. Tällä kirjoituksella haluan herättää ajatuksen ongelman ytimestä: onko ongelma lapsessa itsessään vai hänen kasvattajassaan, useimmiten vanhemmissa?

Lapset on tehty leikkimään. Luonnon tarjoama pelikenttä on monimuotoinen: on kiviä millä hyppiä, kallioita mille kiivetä, puroja joiden yli hyppiä ja ääniä joita ihmetellä. Luonnon luoma vapauden ja luovuuden tunne on ensiarvoisen tärkeää lapsen kasvun tukena. Luonto antaa lapselle mahdollisuuden päästää sisäinen tutkimusmatkailijansa valloilleen, jolla on tutkitusti kauaskantoiset vaikutukset lapsen kehityksessä. (Beard & Wilson, 2002.)

Seikkailukasvatuksella tarkoitetaan toimintoja, joilla tavoitellaan lapsen tai nuoren niin psyykkistä, fyysistä kuin sosiaalista kasvua tasapainoiseksi aikuiseksi. Seikkailukasvatuksen työkaluina käytetään usein hyväksi luonnon omia mahdollisuuksia kokea ja oppia uutta sekä toteuttaa omaa mielikuvitustaan. Retkeily, melonta, kiipeily sekä erilaiset ryhmähaasteet ovat yleisesti seikkailukasvatuksessa käytettyjä työkaluja. Yksinkertaisimmillaan seikkailukasvatustilanne voidaan kuitenkin järjestää viemällä ryhmä nuoria luontoon viettämään aikaa ja oppimaan uusia taitoja.

Kokemus

Menneen kesän aikana seurasin, kuinka kaksi noin 8-vuotiasta lasta leikkivät toistuvasti kerrostaloalueen sisäpihalla. Sisäpiha, joka toimii myös asukkaiden vilkkaasti liikennöitynä parkkipaikkana, sisältää parkkialueen lisäksi roskakatoksen sekä tuuletustelineen. Kaiken vaarallisuutensa lisäksi tämä urbaani ”leikkikenttä” tarjoaa valitettavan ohuet mahdollisuudet luonnon kokemiseen sekä luonnollisten aktiviteettien syntymiseen ja sitä kautta lapsen kokonaisvaltaiseen kasvuun.

Leikkejä seuratessani sisälläni on herännyt erilaisia tuntemuksia ja kysymyksiä. Ahdistusta siitä, että lapset likaavat parkkipaikan. Pelko siitä, että onko tämä lasten kokema todellisuus luonnosta. Miksi lapset leikkivät kerrostalon parkkipaikalla? Kuka on velvoitettu siivoamaan leikkikaluina käytetyt, pihalle ja autojen katoille levitetyt, pahvilaatikot sekä muut jätteet? Mikä merkitys lapsille on sanoilla ’luonto’ tai ’metsä’?

Aluksi katselin lapsia paheksuvasti. Eikö lapsilla ole muuta tekemistä kuin heitellä pahveja ympäri sisäpihaa ja poistua paikalta siivoamatta jälkiään, ajattelin mielessäni. Ajan kuluessa ja asiaa miettiessäni, olen ymmärtänyt karun todellisuuden: pahvilaatikot todella olivat ainoa sisäpihan tarjoama aktiviteetti heti kun kuivaustelineen renkuttamiseen oli kyllästytty. Voinko siis syyttää lasta luonnollisen leikkimiseen johtavan vaiston seuraamisesta?

Kasvatusta lapsille ja vanhemmille?

Päävastuu lasten kasvatuksessa on tietenkin vanhemmilla. Mutta miten vanhemmat voivat omalla toiminnallaan joko tuhota tai edistää lapsen kokonaisvaltaista kasvua? Lapsi tarvitsee kehittyäkseen luonnollisen ympäristön seikkailla, tutkia, liikkua, yrittää, erehtyä ja oppia. Parhaimmillaan vanhemmat vievät lapsensa retkelle, jossa on vapaus kulkea ympäristöä tutkien ja elää hetkestä nauttien. Tähän jos saadaan yhdistettyä sosiaalisen kanssakäynnin, on tuloksena psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti terve nuori. Mikä olisi sen parempaa niin lapselle itselleen kuin suomalaiselle yhteiskunnalle?

Pahimmillaan vanhemmat kuitenkin rajoittavat (useimmiten tiedostamattaan) lapsen kasvua ja kehittymistä. Usein vedotaan kiireeseen, joskus taas ulkona sataa eikä ulos voi mennä. Esittämässäni esimerkissä en voi syyttää lapsia seurauksista vaan minun on pakko kohdistaa katseeni kasvattajiin. Jos lapsilla olisi mahdollisuus purkaa rajaton energiansa luonnollisten aktiviteettien parissa, tällaista teennäistä leikkiä tuskin tapahtuisi eikä muiden asukkaiden tarvitsisi siivota pahvilaatikoita autojensa katoilta.

On siis aika kohdistaa katseet lasten hyvinvoinnin lisäksi myös aikuisten ihmisten kykyyn toimia kasvattajana.

Hyvät vanhemmat, opettajat, tarhan tädit ja sedät sekä muut kasvattajat: haastan teidät kaikki tasavertaisesti antamaan lapselle mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä tasapainoiseksi, hyväkuntoiseksi nuoreksi. Tähän pystytte viemällä lapsen ulos, luontoon, ja kehottamalla kokeilemaan uutta ja ihmeellistä. Synnyttäkää sosiaalisia suhteita ja pitäkää myös huoli lapsen kokonaisvaltaisesta turvallisuudesta. Antakaa  mahdollisuus erehtyä, sillä silloin kun lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, on uuden oppiminen taattua. 

Beard, C. M., & Wilson, J. P. (2002). The power of experiential learning: a handbook for trainers and educators.  London: Kogan Page Ltd.

Lisätietoa seikkailukasvatuksesta: www.outwardbound.fi

Video-update

On ihme paikka tämä Oslo. Ihmiset liikkuu luonnossa, satoi tai paistoi! Vauvasta vaariin. Ihme hulluja. Tästä lisää ensi kerralla, nyt videoita ja kuvia menneistä tapahtumista sekä oleellisimmat.

Video 1. Wind tunnel test with Terra Nova Laser Competition 2. (Ambleside)

Video 2. This is just an awesome winter activity in Oslo! Basically people are using their own or hired sledges and sledging down a long hill. When people reach the bottom of the hill, they will hop in the metro that brings you back to the starting point! And again and again.

Video 3. This is from the last meters of a winter hike after skiing over 10km and falling down all together over hundred times and still smiling! Hard to imagine that many of the actors and actress saw snow for the first time in their lives like two weeks before the trip and already skiing. Great job!

70kg luggage.

Here I am.

 

Staika after snowstorm.

Sanotaanko, että semmonen kevyt kiire koko ajan päällä lukemisten ja tehtävien kanssa, joten vedetään lyhyen kaavan mukaan:

- Yliopisto: Liikuntamahdollisuuksiltaan kuin Vierumäki, mutta isompi ja parempi. Ladut tosin hyvin kapeita lumenpuutteen vuoksi. 

- Ilmasto: Lunta odotettiin pitkään ja kerrankin kun se saatiin, muuttui sää jälleen +4 ja vesisateeseen. Liisteriä, liisteriä! Latujen puutteen takia onkin lauantaina 8.2. tiedossa Oslon keskustaan tutustuminen vesiltä käsin, eli mela kouraan ja kuivapuku niskaan!

- Huone: Oleellisimpina sisustuselementteinä käytetty Salomon -suksia, Haglöfs -untuva ja kuoritakkeja sekä Rab -makuupussia. Siitä se ajatus sitten lähtikin ja loput haettu Ikeasta.

- Sijainti: yliopistolle (luennot ja liikuntapaikat) 100m, keskustaan kotiovelta metrolla 20min, ladut sekä Nordmarka retkeilyalue 500m. 

Palellaan!