Leave no child inside -Richard Louv

Ennen kuin alat lukemaan tätä pyydän teitä pelastamaan minut akateemisesta maailmasta. Päivät Oslossa kun koostuu tätänykyään pääosin lukemisesta, kirjoittamisesta ja ajatustyöstä. Niinpä, opiskella nyt luonnon käyttöä opetuksessa kirjastossa lukemalla! Does it make sense? Tämä kuitenkin varoituksena myös tekstin sisällöstä, oli pakko taas purkaa vähän miljoonia ajatuksia.

Video toimii hyvänä johdantona aiheeseen: http://projectwildthing.com/

Talvimelontaa Oslo-vuonossa. Mukava läpsytellä ja tehdä eskimoreeniä ohuen jäähileen keskellä.

Jälleen aika nostaa kytkintä ja laittaa myssy syvälle päähän. Taannoin olen kirjoitellut aiheista liittyen seikkailukasvatuksen tarpeeseen, lasten luonnolliseen kokemiseen sekä teknologian tuomiseen opetussuunnitelman osaksi. Tällä kertaa pureudun aiheeseen hieman syvemmälle, sillä mieltäni riivaa ajatus tulevaisuudesta, jossa kaikki paikat ovat yhtä ja samaa, samalla kun lapset kokevat McDonaldsin sekä Xboxin luonnollisemmaksi osaksi elämää kuin koivun ja nokkosen.

Miten niin kaikki paikat ovat ’yhtä ja samaa’? Mietitäänpä. Ostoskeskukset, koulujen piha-alueet, kerrostalojen sisäpihat ja puistot ovat joko modernin kaupunkisuunnittelun tuloksena tai muuten vain enemmän tai vähemmän samankaltaisia. Kaiken lisäksi, valitettavasti, nämä ovat juuri ne alueet jossa yhä useammat lapset elävät lapsuutensa. Aamulla kouluun, välitunnit leikkien betoni ja muovipäällysteisillä rajatuilla alueilla, iltapäivällä kotiin pelaamaan pleikkaria ja ehkä viikonloppuna kauppakeskukseen iskän ja äitin kanssa. Totta kai nyt puhun ennen kaikkea kaupungeista ja niiden lähiöistä, mutta esimerkiksi ABC-huoltoasemat ajavat juuri samanlaista ideologiaa sisään ympäri Suomen. Mihin tällainen ajattelu johtaa? Miksi mä taas täällä pauhaan omiani..?

Normipäivä oopperatalolla..

Nykyajan nuorisoa ei kiinnosta lähiympäristö saati luonto. Pakko myöntää, tuskin itsekkään tenavana osasin arvostaa sitä Puistolan pikkumetsää, jonka läpi päivittäin kuljin. Tuskin ajattelin, että ’vau, onpa makeeta kun pääsen metsään ja luontoon koulupäivän jälkeen’. Nyt, 15 vuotta myöhemmin, kun metsää ei enää ole, ymmärrän ongelman. Muutamassa vuodessa tilalle on kohonnut pienkerrostaloja mitälie ja alueen lasten vähäinenkin mahdollisuus kosketukseen luonnon kanssa on entistä vaikeampaa. 

Kotikulmistani on tullut sitä ’yhtä ja samaa’ ja samalla on kuollut alueen pienetkin ominaispiirteet, joista tykkäsin ja jotka herättävät tunteita.

Ne ominaispiirteet, joiden takia kenties arvostaisin aluetta hyvänä paikkana lapsen kasvattamiseen ja haluaisin tehdä hyvää alueen puolesta. Siistiä tässä on kuitenkin se, että tällekin ilmiölle on keksitty nimi jo -70 luvulla: Place and Placelessness (Edward Replh).

Norjalainen kisakatsomo Lympialaisten aikaan.

Toisaalta olen ilmaissut mielipiteeni myös lasten vieraantumisesta luonnosta. Vai pitäisikö sanoa vieroksuttamisesta. Menneissä teksteissä (katso alas) olen käsitellyt niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin vieraantumista luonnosta ja teknologian hypetystä opetuksessa. Nyt olen löytänyt näillekin ilmiöille oikein tieteelliset termit. Siinä missä kärsinyttä lapsi-luonto suhdetta kutsutaan nimellä nature deficit disorder (Richard Louv – Last Child in the Woods, 2010), teknologian räjähdysmäistä suosionkasvua on yritetty perustella niin sanotulla the hype cycle:llä (Joseph Schumpeter joskus miljoona vuotta sitten) – how cool is that. Jälkimmäiseen hypersykliteoriaan nimittäin kuuluu juuri tällainen uusien teknisten vempainten ihannointi, ylikäyttö, toteaminen toimimattomiksi ja uudelleen ko. vempaimen käytön tehokas suunnittelu. Tällä hetkellä vempaimena koen tabletin opetuksessa ja elämme ihannointi vaihetta. Mietinpä vain voisimmeko jättää iPadien ylikäytön opetuksessa väliin ja oikaista suoraan laitteiden tehokkaaseen käyttöön?